Kun viime vuonna istuin helmikuisena iltana bussissa matkalla Frankfurtista Bayreuthiin, pelkäsin enemmän kuin muistan pelänneeni pitkään aikaan.
Olin se onnekas, joka oli tullut valituksi STEP-harjoitteluun saksalaisen pikkukaupungin yliopistolle. Tieto valinnasta oli tullut noin kaksi viikkoa aiemmin, mutta olin silti ehtinyt kehittää liki ylitsepääsemättömän kauhun töiden aloittamista kohtaan. Olisin ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla, oman alani töissä, juuri sellaisessa paikassa, jollaisesta olin haaveillut. Kaikesta päätellen tämän oli oltava liian hyvää ollakseen totta. Mitä, jos minuun oltaisiin pettyneitä? Enhän minä nyt oikeasti ollut niin taitava, työhön liittyvistä opinnoistani oli aikaa ja kielitaitonikin oli ruosteessa.
Seuraavana yönä en nukkunut juuri silmäystäkään. Seuraavat kuusi viikkoa sen sijaan olivat, käsi sydämellä, tähänastisen elämäni parhaat.
Tärkeintä on, että viihdyt täällä, työnantajani kertoi minulle läpi harjoittelun. Minulla oli oma työhuone, ja työaikani olivat enimmäkseen vapaasti päätettävissäni. Saksalaiset, omanikäiseni kollegat olivat aina paikalla, jos heitä tarvitsin, olipa kyse sitten työtehtävieni suorittamisesta tai ihan vain etikettikysymyksistä: ei sitä ihan joka päivä istuta kaksin kahvilla saksalaisen professorin kanssa.
En yritä väittää, etteivätkö harjoittelua edeltävät kauhunsekaiset tunteeni olisi aina välillä nousseet uudelleen pintaan. Toisinaan minut nakattiin yllättäen ja aivan surutta altaan syvään päähän: nousepa nyt ylös ja esittele itsesi koko luentosalille. Huomisaamuna menemme pitämään workshoppeja paikalliselle lukiolle, ja sinä saat kertoa oppilaille työstäsi täällä – saksaksi, tietenkin! Ihme ja kumma, aiemmin pahana vaivannut esiintymiskammoni on tämän shokkihoidon myötä lieventynyt huomattavasti.
Elämä ei toki ole pelkkää työntekoa, eikä se ollut sitä STEP-harjoittelussakaan. Paikallinen ELSA:n jaosto ja erityisesti STEP-vastaava pitivät parhaansa mukaan huolen siitä, että en pääsisi ikävystymään tai kokemaan oloani yksinäiseksi. Pitkän päivän päätteeksi jo yksinkertainen miten olisi kahvit huomenna? piristi aina kummasti, mutta sosiaalinen elämäni ei suinkaan rajoittunut vain yliopiston kampukselle. Vapaapäivinä saatoimme kierrellä yhdessä kaupunkia, ja sen tultua melko nopeasti nähdyksi teimme jopa kahden hengen ekskursion lähellä sijaitsevaan Nürnbergiin ja STEP-vastaavan lapsuudenkotiin! Tarpeetonta sanoakaan, että olemme edelleen ystäviä.
Entä mitä harjoittelun jälkeen? Olin ollut Suomessa kaksi viikkoa, kun minulle soitettiin hakemastani työpaikasta. Muihin hakijoihin verrattuna olin ehtinyt opiskella ja työskennellä verraten vähän, mutta ulkomaankokemus vakuutti. Sain paikan koko kesäksi. Kaipuu Keski-Eurooppaan kuitenkin jäi, ja niinpä kirjoittelen nyt Göttingenin yliopistolta. Paluu Saksaan jännitti, mutta siitä tiesin olevani jälleen oikealla polulla.
Seuraavat STEP-harjoittelupaikat julkaistiin maanantaina 17.4. Tämä on minun seikkailuni. Sinun odottaa aivan nurkan takana.
Pelottaako? Hyvä.
Elle Friberg